Kuole perkele!

Olen kuin kaisla, taivun mutta en katkea. Olen kuin kuminauha, joustan ja joustan, mutta en katkea. Mutta sitten, kun kamelinselkä katkeaa, se katkeaa…. Ei vaan jaksa, ei pysty, ei kykene… Kuole perkele, kuole! Ajatukset heittää taas häränpersettä, suututtaa, vituttaa, itkettää, säälittää…. Mitä helvettiä, oikeesti. En vain jaksa. Ja varmaan arvanette mistä on taas kyse. Isästäni. Kuinka monta kertaa, pitää toiselle sanoa, että ÄLÄ soita mulle kun olet kännissä!! Mikä siinä on niin helvetin vaikeaa ymmärtää. Taas päällimmäisenä on toive, että kumpa isä kuolisi, sama toive, kun äidin kanssa aikoinaan. Pääsisin eroon koko ihmisestä.

Ajattelin jo, että nyt riittää, laitan puhelimeen eston päälle, jotta ei tarvitse enää kuunnella toisen puheita. Mutta, kuten aina, en siihen vieläkään pysy. Onneksi sentään osaan olla vastaamatta puhelimeen. Ja ehkä samalla myös saan tiedon, jotta se perkele on vielä hengissä… Ikuinen viha-rakkaus suhde…

Kyllä minä tiedän, että tuo toive on monen mielestä ihan kamala, eihän sitä koskaan saisi toivoa toisen kuolemaa. Mutta, tiedän myös, että moni pystyy samaistumaan tuohon mun toiveeseen ja ymmärtää, mistä se tulee. Se perkeleen virtahepo on ollut siellä olohuoneessa, ja jättänyt ikuiset jäljet…

Matka sisimpääni, ei tule koskaan päättymään… Itsensä kanssa on vain pakko tehdä töitä, ja saada asiat balanssiin… Käsiteltävä niitä vaikeita asioita, kohdattava ne. Äidilleni olisi paljon asioita josta haluaisin puhua ja kysyä, kysyä miksi, miksi asiat meni niin kuin meni… Millainen sun lapsuus oli… Miksi et juuri koskaan puhunut siitä… Mitä siellä kotona tapahtui, että et halunnut puhua siitä…

Toiset sanoo, että jos on ollut holistin lapsi, ei saisi kouluttaa itseään hoitoalalle, koska sitä helposti yrittää paikata niitä hoidettaviaan, kun ei vanhempiaan voinut paikata. Tottahan tuokin on, mutta, jos olet käsitellyt asiat niin uskon vahvasti, jotta silloin pystyt työskentelemään alalla. Joskus ne menneisyyden traumat, voi myös kääntää vahvuudeksi.

Viimeisessä työharjoittelussa, jossa työskentelin toipuvien alkoholistien kanssa, jouduin toden teolla käsittelemään tunteitani. Mulle tuli meinaan todella vahva transferenssi erästä naisasiakasta kohtaan. Oli jopa hieman pelottavaa kohdata tällainen tunne. Tämä nainen, meinaan, oli kuin ilmetty mutsi. Muutaman päivän tein töitä itseni kanssa, jotta pystyin kohtaamaan tämän naisen, ilman transferenssia. Mutta lopuksi sain ajatukseni järjestykseen, ja se oli kuin pilvi joka katosi näkyvistä… Loppuharjoittelun aikana ei sitten ollutkaan enää ongelmia. 

Arviointikeskustelussa sain myös palautetta, että olen todella hyvin pystynyt hyödyntämään omaa menneisyyttäni näiden ihmisten suhteen. Naistenryhmää vetäessäni, jännitti todella paljon. Lopuksi kaikki meni todella hyvin, ja sainkin eräältä asiakkaalta palautta, että miten sä niin hyvin osasitkin vetää ryhmän. Sillä hetkellä tajusin, että jes, menneisyydestäni on hyötyä. Osasin käyttää sitä omana vahvuutenani. Tuli aika voittaja fiilis 😊

Enää pari viikkoa koulua ja mä olen valmis lähihoitaja! Mielenterveys- ja päihdepuolelle suuntautunut. Ja mulla on jo työpaikkakin tiedossa, totta puhuakseni, jopa kaksi  :) 

Otsikko on aika raflaava, ja kirjoituksen alku todellakin taas sitä pahanolon purkamista, mutta loppua kohti, ajatukset alkoi taas selviämään ja pahaolo poistui…

Tällaisia ajatuksia tänään…