Lääkelaskennan tentti, tämän on pakko mennä läpi. Eilen
harjoittelin laskuja itsekseni ja totesin että nyt nää laskut on hallussa ja
homma menee varmasti läpi. Sitten ennen tenttiä on vielä kolme tuntia
laskentaa. Opettaja opettaa uuden tavan laskea muunnoslaskuja ja toteaa että
tää on ainut tapa laskea nämä laskut. Paniikki rupeaa hiipimään pikkuhiljaa
mieleen, helvetti sentään, en tajua tätä. Miksi en saa laskea tavalla millä
olen aina laskenut? Olen aina laskenut erilailla kuin muut… Sitten on kokeen
aika. Paniikki on huipussaan, helvetti, en vaan osaa näitä. Miksi piti yrittää
opetella uusi tapa laskea, just nyt, just ennen tenttiä?! Saan tentin tehtyä ja
opettaja tulee tarkastamaan sen, ei mennyt läpi, nämä kaksi viimeistä tehtävää
on väärin. Perkele! Juuri ne hemmetin muunnoslaskut jotka piti laskea uudella
tavalla. Koko loppupäivän on ihan käsittämätön vitutus, itsesyytökset huutaa,
päässä enemmän kun Alex Rose stadioinilla. Saatana miten voin epäonnistua noin
totaalisesti? iltapäivällä on uusintatentin aika, onneksi, ettei tarvii
kauvempaa odottaa. Tämän on mentävä läpi… Lopuksi saan kaikki laskut laskettua,
istun 10 minuuttia paikoillani ja kelailen että saateri jos tää ei mee läpi….
Paniikki valtaa taas mieltä…Lopuksi saan sanottua opettajalle, että en uskalla palauttaa
tätä lappua, jos se ei menekkään läpi. Opettaja tulee siihen viereen ja sanoo
että mä vähän vilkaisen. Pari sekunttia ja opettaja nappaa koepaperin edestäni
ja sanoo että läpi meni! Olo on niin helpottunut että itku meinaa tulla.
Yllä kuvattu tilanne tapahtui viime viikolla. Olen aina
ollut ylisuorittaja, kaikki pitää mennä täydellisesti. Mikään muu ei ole ollut
edes mahdollisuus. Kun on lapsesta asti vaan suorittanut ja suorittanut, on siitä
vaikea päästä irti. Onneksi meillä koulussa kokeista ei saa numeroa, tentit on
joko hyväksytty, hylätty tai täydennettäviä. Tähän mennessä koko tän
lähärikoulu uran aikana ainoastaan yksi tentti on mennyt uusintaan. Kaikki
työharjoittelut olen suorittanut arvosanoilla K3. Melko täydellistä jotten
sanois 😉
Meillä koulussa on ollut psykologiaa, ja olen todellakin
huomannut ne kaikki omat piirteet sieltä psykologian termeistä…Kuinka mikäkin
vaikuttaa mihinkäkin. Ja taas kerran täytyy todeta, kuinka ne kaikki jutut
lähtee pääsääntöisesti lapsuudesta. Jos et ole lapsena koulussa saanut
onnistumisen kokemuksia, on vaikeaa jaksaa innostua opiskelusta.. Mun on ihan
tajuttoman vaikea keskittyä koulussa ja kotona koulujuttuihin. Olen käynyt
kerran lääkärillä puhumassa tästä ongelmasta koska epäilen itselläni ADHD:ta,
mutta silloinen lekuri sanoi vaan että koita mennä kirjastoon hiljaiseen
huoneeseen lukemaan ja tee kaikki asiat pois alta ennen sitä.. Yritin selittää
että kun ei se onnistu! Viimeistään 15 minuutin päästä pää on täynnä tuhat ja
miljoona eri asiaa ja sitten en saa enää lukemisesta kiinni. Lääkäri vain
totesi että kokeile. Sanoin että joo, antaa olla.
Välillä tää koulunkäynti on ihan sika hankalaa ja rankkaa,
juuri tuon hemmetin keskittymisen takia. Eikä asiaa auta se, että viime keväänä
sijaisäitee sanoi mulle puhelimessa, että luultiin jotta oot lopettanut koulun
käynnin, kun ei susta ole kuulunut mitään. Siis oikeesti! Vaikka sanoinkin
alkumetreillä, että voisin lopettaa koulun, kun se on niin vaikeaa niin en sitä
kuitenkaan tehnyt, helkkari sentään, pakkohan se uusia ammatti on saada jos
meinaan duunia tehdä.
Muutenkin pyrin AINA
kaikessa täydellisyyteen. Mulla on paino noussut tässä vuosien saatossa taas
aika reilustikkin ja nyt sitten ressaan siitä. Vituttaa se miltä näytän,
vituttaa kun vaaka näyttää lukuja joita vihaan. Toiset varmasti sanois että näytät
ihan ok:lle. Joo mutta se ei riitä mulle. Ja toisekseen, sitten tulee taas
mieleen ne kommentit, joita sain kuulla, kun olin laiha, milloin olin liian
laiha ja sitten olin jo lihonnut enkä ollutkaa enään niin laiha. Kun ei ole
koskaan kelvannut semmoisena, kun on, on sitä nykyäänkään helvetin vaikea
hyväksyä itseään. Siksi rankaisen itseäni usein liikunnalla. Kun pitkän ajan
jälkeen rupean liikkumaan, on se tehtävä täysiä. Eikä yhtään vähempää. Kädessä
on nyt joku ongelma, kun puristusvoimat katoaa kesken sarjojen, niin treenaan
sitten vain alakroppaa. Nyt kun pystyn tekemään reisien ojennusta, sekin pitää
tehdä niin täysiä, että itku meinaa tulla viimisillä toistoilla. Vähempi ei
vaan riitä.
Täytyisi opetella olemaan armollisempi itselleen muttakun
en osaa. Täytyisi myös oppia olemaan tyytyväinen itseensä, muttakun en osaa.
Muistan, kuinka äiti aikoinaan lauloin mulle leevien sopivasti lihava biisiä.
Vittu sentään… Koita tässä sitten hyväksyä itsesi…
Taidan lähteä lenkille, jospa mieli taas vaikka hieman
kevenis….