Ikuinen ylisuorittaja

Lääkelaskennan tentti, tämän on pakko mennä läpi. Eilen harjoittelin laskuja itsekseni ja totesin että nyt nää laskut on hallussa ja homma menee varmasti läpi. Sitten ennen tenttiä on vielä kolme tuntia laskentaa. Opettaja opettaa uuden tavan laskea muunnoslaskuja ja toteaa että tää on ainut tapa laskea nämä laskut. Paniikki rupeaa hiipimään pikkuhiljaa mieleen, helvetti sentään, en tajua tätä. Miksi en saa laskea tavalla millä olen aina laskenut? Olen aina laskenut erilailla kuin muut… Sitten on kokeen aika. Paniikki on huipussaan, helvetti, en vaan osaa näitä. Miksi piti yrittää opetella uusi tapa laskea, just nyt, just ennen tenttiä?! Saan tentin tehtyä ja opettaja tulee tarkastamaan sen, ei mennyt läpi, nämä kaksi viimeistä tehtävää on väärin. Perkele! Juuri ne hemmetin muunnoslaskut jotka piti laskea uudella tavalla. Koko loppupäivän on ihan käsittämätön vitutus, itsesyytökset huutaa, päässä enemmän kun Alex Rose stadioinilla. Saatana miten voin epäonnistua noin totaalisesti? iltapäivällä on uusintatentin aika, onneksi, ettei tarvii kauvempaa odottaa. Tämän on mentävä läpi… Lopuksi saan kaikki laskut laskettua, istun 10 minuuttia paikoillani ja kelailen että saateri jos tää ei mee läpi…. Paniikki valtaa taas mieltä…Lopuksi saan sanottua opettajalle, että en uskalla palauttaa tätä lappua, jos se ei menekkään läpi. Opettaja tulee siihen viereen ja sanoo että mä vähän vilkaisen. Pari sekunttia ja opettaja nappaa koepaperin edestäni ja sanoo että läpi meni! Olo on niin helpottunut että itku meinaa tulla.

Yllä kuvattu tilanne tapahtui viime viikolla. Olen aina ollut ylisuorittaja, kaikki pitää mennä täydellisesti. Mikään muu ei ole ollut edes mahdollisuus. Kun on lapsesta asti vaan suorittanut ja suorittanut, on siitä vaikea päästä irti. Onneksi meillä koulussa kokeista ei saa numeroa, tentit on joko hyväksytty, hylätty tai täydennettäviä. Tähän mennessä koko tän lähärikoulu uran aikana ainoastaan yksi tentti on mennyt uusintaan. Kaikki työharjoittelut olen suorittanut arvosanoilla K3. Melko täydellistä jotten sanois 😉

Meillä koulussa on ollut psykologiaa, ja olen todellakin huomannut ne kaikki omat piirteet sieltä psykologian termeistä…Kuinka mikäkin vaikuttaa mihinkäkin. Ja taas kerran täytyy todeta, kuinka ne kaikki jutut lähtee pääsääntöisesti lapsuudesta. Jos et ole lapsena koulussa saanut onnistumisen kokemuksia, on vaikeaa jaksaa innostua opiskelusta.. Mun on ihan tajuttoman vaikea keskittyä koulussa ja kotona koulujuttuihin. Olen käynyt kerran lääkärillä puhumassa tästä ongelmasta koska epäilen itselläni ADHD:ta, mutta silloinen lekuri sanoi vaan että koita mennä kirjastoon hiljaiseen huoneeseen lukemaan ja tee kaikki asiat pois alta ennen sitä.. Yritin selittää että kun ei se onnistu! Viimeistään 15 minuutin päästä pää on täynnä tuhat ja miljoona eri asiaa ja sitten en saa enää lukemisesta kiinni. Lääkäri vain totesi että kokeile. Sanoin että joo, antaa olla.

Välillä tää koulunkäynti on ihan sika hankalaa ja rankkaa, juuri tuon hemmetin keskittymisen takia. Eikä asiaa auta se, että viime keväänä sijaisäitee sanoi mulle puhelimessa, että luultiin jotta oot lopettanut koulun käynnin, kun ei susta ole kuulunut mitään. Siis oikeesti! Vaikka sanoinkin alkumetreillä, että voisin lopettaa koulun, kun se on niin vaikeaa niin en sitä kuitenkaan tehnyt, helkkari sentään, pakkohan se uusia ammatti on saada jos meinaan duunia tehdä.

Muutenkin pyrin AINA kaikessa täydellisyyteen. Mulla on paino noussut tässä vuosien saatossa taas aika reilustikkin ja nyt sitten ressaan siitä. Vituttaa se miltä näytän, vituttaa kun vaaka näyttää lukuja joita vihaan. Toiset varmasti sanois että näytät ihan ok:lle. Joo mutta se ei riitä mulle. Ja toisekseen, sitten tulee taas mieleen ne kommentit, joita sain kuulla, kun olin laiha, milloin olin liian laiha ja sitten olin jo lihonnut enkä ollutkaa enään niin laiha. Kun ei ole koskaan kelvannut semmoisena, kun on, on sitä nykyäänkään helvetin vaikea hyväksyä itseään. Siksi rankaisen itseäni usein liikunnalla. Kun pitkän ajan jälkeen rupean liikkumaan, on se tehtävä täysiä. Eikä yhtään vähempää. Kädessä on nyt joku ongelma, kun puristusvoimat katoaa kesken sarjojen, niin treenaan sitten vain alakroppaa. Nyt kun pystyn tekemään reisien ojennusta, sekin pitää tehdä niin täysiä, että itku meinaa tulla viimisillä toistoilla. Vähempi ei vaan riitä.

Täytyisi opetella olemaan armollisempi itselleen muttakun en osaa. Täytyisi myös oppia olemaan tyytyväinen itseensä, muttakun en osaa. Muistan, kuinka äiti aikoinaan lauloin mulle leevien sopivasti lihava biisiä. Vittu sentään… Koita tässä sitten hyväksyä itsesi…

Taidan lähteä lenkille, jospa mieli taas vaikka hieman kevenis….