Oman elämän personaltrainer...: Vaikeaa kirjoitettavaa..

Salaiset kansiot..

Tämä päivitys on lähinnä oman olon ja asioiden purkamista, oman itsensä etsimistä, mutta jos haluat tietää musta jotain pintaa syvemmältä, jatka lukemista. Sen sanon, että tätä ei ole ollut helppo kirjoittaa, mutta mieli keveni kummasti tämän tekstin myötä. Avaan sulle kannen mun salaisesta kirjastani.

Viime päivityksessä kerroin millainen muutos elämässäni on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Tällähetkellä elän muutosvaihetta. Mulla on tarve oppia itsestäni, ja siitä miksi käyttäydyn niinkuin käyttäydyn. Tarve saada purkaa tätä asiaa on suuri.

Muutama asiakirja.

En tiedä moniko teistä tietää, että olen asunut nuoruudessani lastenkodissa 1,5 vuotta ja 14 vuotta sijaisperheessä. Asetelmat mun elämälle ei alussa ollut oikeen hyvät. Päädyin lastensuojelun asiakkaaksi vuonna -88 ja olen ollut jopa Ridasjärvellä katkolla äidin mukana -89. Ensinmäisen kerran perheestäni on tehty lastensuojelu ilmoitus 30.4.1987.

11.04.1990 mut otettiin kiirreellisenä huostaan.

On hienoa kuinka osaan jo tajuta sen, että miksi mikäkin asia aiheuttaa tietyn fiiliksen. Otetaan esimerkiksi asioista kiinni pitäminen. Mä yritin saada erästä ystävääni kanssani salille ja tällä ystävällä oli milloin mikäkin syy, ettei lähtenyt salille. Ensin lupasi tulla ja sitten perui viime hetkellä. Kun aikani olin yrittänyt, luovutin, koska ei se tuottanut tulosta. Ja sanottakoon että en ihan hevillä luovuta, jaksoin meinaan ainakin vuoden laitella aina viestejä. Samoin tämä ihminen oli aina myöhässä, jos oli puhe että mennään klo 15 niin tää saattoi tulla vasta klo 16 paikalle. Ja kuittasi vain asian että eihän vapaalla tarvii kiirehtiä. Okei, ymmärrän tämän, mutta, jos tiedät että myöhästyt, niin miksi et ilmoita? Miksi et ennakoi... Onneksi tämä ihminen ei enään tee tätä :) No mutta oli miten oli, tausin, että ainainen pettyminen loi samanlaisen tunteen kun ennen ja siksi siitä pingahdin niin paljon. Äidillä meinaan oli tapa, että olikin kännissä kun piti olla selvinpäin. Muistan kerrankin, kun mulla olis ollu ala-aste aikoina tukiopetusta koulun jälkeen, mutta karkasin sieltä koska halusin nähdä äidin. Tiesin että äidillä oli kokous lastenkodissa mun asioista. Kun sitten lopuksi pääsin koululta lastariin, ei äiti ollutkaan siellä. Se pettymys ja turhautuneisuus meinasi kaataa koko maailman.

Muistan paljon asioita, joita ei kuuluisi muistaa. Äiti ja isä otti aika useasti yhteen ja kerrankin joskus kun vielä asuin kotona, muistan kun isä tuli äidin asuntoon omilla avaimilla (äiti ja isä oli siis jo eronnut) ja hakkasi äidin uuden miesystävän keittiön lattialle... Muistan sen veri määrän mikä meidän keittiössä oli... Jessus, ei kenenkään lapsen kuuluisi nähdä saati kokea tuollaista.

Ymmärrän miksi äiti varmasti oli itseensä pettynyt mun kohdalla. Olet yrittänyt saada lastasi takasin kotiin, tehnyt työtä sen eteen mutta ei. Et saakkaan lastasi takasin kotiin. Ihan varmasti koko maailma sortui äidillä ja äidin tuntien, olen varma että sen päätöksen jälkeen oli pitkä ryyppykausi. Äiti sanoi aina, jos jotain isoa tai pahaa tapahtui, että tästä ei sitten puhuta! Annetaan asian olla ja painetaan se villasella. Miksi ei asioista saisi puhua? Onko se se häpeä mikä estää sua? Ei, vaan se on sun ego, eihän kipeistä ja vaikeista asioista saa puhua, niistä pitää vaijeta, eikä kertoa kellekkään, saattaa vielä joku luulla että oot heikko, ja luovuttaja.

Tajusin myös miksi pingahdan niin saatanasti joskus ukkokullalle kuntosalilla, kun se ehdottaa jotain uutta liikettä, enkä osaa tehdä sitä heti oikein. Tämäkin tulee lapsuudesta. Kun muutin landelle, olin hirveän innostunut hiihtämisestä. Ja mä kävinkin jopa hiitokilpailuissa, meidän isäntä hiihti aina mukana ja kannusti. En koskaan kuitenkaan voittanut, mutta kerran olin kolmas. Ihan vain sen takia kun osanottajia oli vain 4 ja kerrankin olin nopeampi kuin viimeinen :) Mutta se syy. Mun sijaisveljet mollas mua, ne sanoi että miksi käyt hiihtämässä kun et voita, ja kun sitä kuuntelin, totesin mielessäni et antaa olla, en sitten hiihdä kun en kerta voita. Miksi siis tekisin mitään kun en vain ole siinä hyvä. Ainainen pettymys itseensä ja se ettei voita, luo ajan myötä sen, että usko itseensä katoaa. Sama pätee noihin koulu juttuihin, miksi edes yritän kun en kuitenkaan pääse. Nyt kuitenkin tajuan, että jos vain jaksaa panostaa, on mahdollisuus saavuttaa haluamansa.

Soitin toissa päivänä sijaisäiteelle ja kysyin millanen olin lapsena. Olin iloinen ja tulin aina kuulemma kaikkien kanssa toimeen.Äitee sanoikin että kuinka sä tulitkaan niin hyvin kaikkien kanssa toimeen? Hetken mietittyäni, tajusin että mun on ollut pakko tulla kaikkien kanssa toimeen. Silloin kun asuin kotona, oli äiti humalassa ja mun oli pakko saada huomiota itseeni. Mitä siinä tilanteessa lapsi tekee muutakun yrittää miellyttää vanhempia että saa huomiota.

Tässä mä vain olen, yritän olla kiltisti ja hiljaa kun muut juhlii... Katso mun ilmettä...

Äitee myös kysyi että masennutko sä ollenkaan kun oot niin iloinen aina. Sanoin että jos olisit nähnyt mut silloin kun äiti kuoli, et olisi tuntenut mua. Olin hukassa.

Olen niin onnellinen tuosta ukkokullasta, on niin helpottavaa kun on joku jolle voi puhua, ihan mistä vain. Juurikin nyt, kun koen näitä suuria "heräämisen" tunteita, on mielestäni tosi hyvä että on vierellä joku joka ymmärtää mitä käyn läpi.

Mä niin haluasin, että mun isäkin voisi löytää sisäisen rauhansa. Isä ei ole osannut päästää irti mun äidin kuolemasta, eikä myöskään oman äitinsä kuolemasta, välillä mietin, kuinka tuo ihminen kestää sen. Ja itseasiassa aika heikoisti taitaa kestää. Alko kun maistuu. Toivon että isäkin löytää sen päivän kun voi päästää irti äidin kuolemasta. Uskon että äiti ja isä kyllä kohtaa, kun aika tulee.

Itse pystyn nykyään aistimaan äidin läsnäolon, joskus tunne on niin voimakas että tuntuu kuin äiti pitäisi kättä mun olkapäällä. Ja usein kun nään kuun meidän keittiön ikkunasta, se takaa tunteen, että äiti on läsnä. <3

Kun luen papereita mitä musta on kirjoitettu koko sinä aikana kun olen lastensuojelun asiakas ollut, tulee toistuvasti esille lause, Annika on niin pettynyt äitiinsä tai isäänsä ettei halua tavata tätä. Eräs lause kuuluu näin; Annika vieraili vanhempiensa luona kesällä. Pirjo ja Buije olivat vastassa. Buije oli humalassa. Hän oli pyytänyt Annikalta anteeksi, mutta yhtä kaikki pelot heräsivät uudestaan. Lisäksi Annikan kertoman mukaan Pirjo oli varastanut Annikan rahat ja sanonut lähtevänsä Buijen pojan, Jannen luokse. Annika oli ystävänsä kanssa lähtenyt seuraamaan vanhempiaan. Nämä olivat menneet suoraan kaljabaariin. Myöhemmin Pirjo oli antanut takasin Annikalta varastamansa rahat. Janne oli ollut kylässä ja hänen kanssaan oli vanhemmille tullut riitaa jne.. Annikaa painaa nämä asiat eikä hän ole halukas tapaamaan vanhempiaan. Annika saa vaivoin kerrottua asiat perheessä, kun pelkää vanhempiensa suhtautumista. Nämä ovat kieltäneet puhumasta. Päiväys on vuodelta -95

Pistän vielä kuvan yhdestä paperista, jonka yksi lause saa mut itkemään. "ettei kahta vuotta elämästään viru jossakin hoitolaitoksessa. Kun muistutin kuinka pieni uhraus se olisi koko loppuelämää ajatellen, hän vihdoin rauhottui. " Tämä on siis mun sossutätin kirjoittama teksti. Vittu, oikeesti, kaksi vuotta ja mä olisin voinnut päästä kotiin!!!